Silloin, kun tämä paikka oli minulle vielä vieras, suomensin tervehdyksen. Se ei vahingossakaan lipsahtanut huuliltani. Se oli minulle outo. Ja vaikka sittemmin halusin jakaa Jumalan tervehdystä, se ei sopinut huulilleni.
Se kuulosti samalta kuin ääni, joka syntyy, kun veitsi putoaa lautaselle...
Grüß Gott, vastaan ja hymyilen. Siitä on tullut siunaus, jota mielellään jakaa, kaikille. Kaunein toivotus. Ainoa toivotus, jota kannatan, jonka toistan kokonaan mielelläni.
"Tämä paikka ja elämä on minulle jo kokonaan tuttu", ajattelen. Aurinko, kultainen aurinko, opettaa minut heti näkemään keltaiset rakennusten seinämät niin kuin ne tarkoitettiin: henkeäsalpaavan kaunista! Minäkö saan tätä elää nyt kotinani?
Sitten on vielä ihmiset. Näen jälleennäkemisen riemun heidän silmistään. Rutistetaan kovasti. Pfiat di!, hihkaisee hän, joka tuon toivotuksen minulle opetti. Silloin, kun kysyin, mitä ihmiset sanovat erotessaan. Pfiat di. Aivan kuin purukumipallo, mutta paljon tärkeämpi.
Olen ollut poissa kauan. Niin kauan, että viestintäkanavani ovat ääriään myöten täynnä, huhuiluja. Uskotteko, että elän vielä? Olen joutunut ansaan. Minun pitää katsella ensin tilaa ympärilläni. En voi päättää, kenelle vastaisin, koska haluaisin yhtäaikaa vastata jokaiselle. Samalla olla vain, elää.
Onko tässä maailmassa joku ihmisparka, joka elää vastauksista? Onko olemassa joku sellainen, joka ei voi ilman sanojani hengittää?
Siihen saakka: Pfiat di!
