Sanoin monta kertaa ei

Pitkästä aikaa olo on surullinen tavalla, josta nautin. Ei ole ollut surtavaa. On ollut iloa ja lentoa, hyvää mieltä vain. Ja omia valintoja, niitäkin vasta nyt. Ennen luulin olevani onnellisin, kun muilla on hauskaa. Ihan sama, olen ajatellut ja elänyt sen mukaan. Nauranut silloin kun kuuluu tai silloin kun ei saa nauraa.

Sitten sanoin monta kertaa ei ja aloin olla mieltä. Elämä muuttui rytinällä ja liukuen. Alkoi tulla rauhaisampi. On selkeämmät rajat. Objektista on tullut subjekti.

Nyt vasta palasi suru, niin nautinnollinen, kun sille ei ole syytä. Sillä on taipumusta puhdistaa. Se seurasi niinkin epämiellyttäviä olotiloja kuin viikon valvomisen väsymys, nälän tunteen tunnistamisen vaikeus ja ärtymys. Miten ihana onkaan tämän jälkeen vain rauhassa olla helpolla tavalla surullinen!

Makaan huoneeni lattialla ja luulen olevani yksin tässä maailmassa. Saavutan tärkeitä ajatuksia, muistettavia asioita, ja unohdan ne mielelläni. Ne vain lipuvat pois. On rauha. Mielessä soi "Niin suuri hän on" melankolisella temmolla.

Tove Janssonin "Det osynliga barnet" avaa ihmeen selkeän näköalan kaikkiin tunteisiin ja persoonallisuuksiin. Tunnekuvausten tuttuus on niin ymmärrettävää, etten voi sitä käsittää. Miten hän saakaan niin monimutkaisen asian kauniiseen ja sileään pakettiin? Viiltävää.

On hyvä olla yksin, mutta totta puhuen on ikävä. Valtava ikävä. Tuntuu, että nyt olisi aika matkustaa kotiin, päiväksi vain tai muutamaksi. Hakea tonkallinen iloa ja hyväksyä heidän unelmansa.

Koskettavinta nimittäin on erään hemulin tarina. Hemulin, joka halusi olla yksin. Tuntuu, että se on minun tarinani. Ja eniten toivon, ettei kenenkään unelmille enää naurettaisi. Pystyäksemme luottamaan unelmien toteutumiseen ja onnellisuuteen tarvitsemme tukea ja luottamusta muilta. Sitä, ettei unelman tarvitse hätävarjelun takia olla salaisuus. Sitä, ettei tarvitse pelätä unelman menevän rikki.

Sen hemulin tehtävä oli huvipuistossa rei´ittää pääsylippuja niin, ettei kukaan voisi pitää hauskaa kuin yhden kerran. Jo se, että tuollaista työtä joutuu tekemään koko elämänsä, tekee surulliseksi. Hemulille tärkeää oli vain, että kaikkein pienimmät saisivat pitää hauskaa. Siksi hän "huononäköisenä" silloin tällöin rei´itti lipun vierestä ilmaa. 

Eräänä päivänä yhä vain surullisempi hemuli sanoi ei. "Miksi et sanonut aiemmin?" toiset hemulit kysyivät ja nauroivat hemulin kohtalolle. Että tämä oli joutunut kärsimään koko elämänsä vain, koska ei ollut uskaltanut kieltäytyä. Kun he kuulivat hemulin unelmasta, siitä mitä tämä todella elämältä halusi, he nauroivat kahta kauheammin. Heidän naurunsa oli ystävällistä, eivät he halunneet mitään pahaa. Mutta hemulin unelma kuoli nauruun. Hän ei enää oppinut nauttimaan mistään muusta kuin lasten ilosta. Hän halusi olla yksin, mutta hyvä.

Bara vara nära

Mitä sinä ikävöit, minulta kysyttiin enkä osannut vastata. Kuitenkin on ikävä koko ajan, joka paikkaan. Eniten on ikävä häntä, tietenkin. Hän on kaukaistunut, mutta meidän pitää iloita: on sentään työ. Ja iloita vielä enemmän viikonlopusta ja skypestä. Pitäisi iloita, ja olla vain lähellä vaikka kaukaistuneenakin.

Ilon aiheita on monia, ja ne pulppuavat. Mutta mikä mentaliteetti varoittaa hymyilemästä? Mikä uhka peittää pulppuavat lähteet? Tai mikä muuttaa ilon lähteet kyyneliksi? Olen ollut täynnä kysymyksiä, mutta vastaukset ovat piiloutuneet ruotsinkirjan taakse. Pitää oppia ruotsi, ja nopeasti. Älkää enää kysykö, kaikki on hyvin, bitte usko minua, kaikki ON hyvin. Antakaa minun bara vara.

Tai tulkaa lähemmäksi, vaikka uhmaan. Tulkaa niin lähelle, että saatte maailmani taas paikoilleen. Yksin se on raskas, maailma. Ja kun hän tuleekin lähelle, kertoo, miksi Jeesus oli täällä, puhuu selkeää kieltä ja arvostaa, juo teensä ihan rauhassa, maailma onkin taas hyvä paikka.