Olemassaolo

Yliopisto muuttui leikkikouluksi. Ystävä lainasi kynän ja paperia; tiesi, että niillä pärjään. Konsepti täyttyi miellyttävistä sanoista, kaikenkielisistä, ymmärrettävistä, onnellisista. Täyttyi.

"olen todella pahoillani puolestasi. Jos olisin sinä, kiertäisin raivoissani koko kaupungin ja huutaisin harmista"
Onneksi et ole minä. Minulle tämä on oppitunti: En saa olla riippuvainen mistään.
On helppo olla tyytyväinen. Kaikki kiire kaikkoaa; pitkästä aikaa näen taas Grazin paratiisit.

Naurattaa taas. Tulee mieleen Paavo Ruotsalaisen kuuluisa sitaatti: "Yksi sinulta puuttuu, ja sen mukana kaikki".

Yksi puuttui, ja sen mukana kaikki. Huonekaveri lukitsi lähtiessään kaikki tavarani huoneeseeni. Ei muuten mitään, mutta sinne jäi huoneen avainkin. Kuin apostoli konsanaan sain elää tämän päivän: omaisuutenani vain vaatteet ja se määrä ruokaa, mikä sattui jääkaapissa olemaan.

Nauroin koko päivän. Huomattuani, etten pääse huoneeseeni lähdin kävelemään yliopistolle. Kämpällä oli ollut kylmä. Neulepaidassa kesähelteessä kadun varjopuoli houkutti. Olin tiedoton kellonajasta, mutta uskoin ehtiväni vielä kävellen. Ehdinkin, juuri sopivasti.

Ilman materiaaleja seminaari sujui satuillen. En tiedä, mistä professori puhui. Sen sijaan tiedän olevani taas huonompi ruotsin kielessä, kaverini matkustavan viikonlopuksi suurempiin piireihin ja juhannusjuhlan kokoonpanosta.

Kävelin joen varren polun loppuun saakka, näin karuja asioita ja löysin joesta kohdan, joka virtasi juuri saman verran kuin ajatukseni sillä hetkellä. Siinä oli helppo ajatella.

Laskin aikaa auringon ja sisäisen kelloni avulla. Se oli yllättävän tarkkaa.
Nukuin olohuoneen sohvalla. Se oli mukavampi kuin sänkyni.
Yllättäen olemassaoloon ei tarvitakaan kovin paljon.

Kirjastonsetä

Joskus voi käydä niin, että päivän tärkein ihmiskontakti on kirjastonsetä.
Kiltisti hymyilevä, lempeä-ääninen mies, jonka huumori ei voi satuttaa ketään. Hänen selkeä puheensa ei aiheuta minussa alemmuuden tunnetta. Hän on ihminen, jonka kanssa kommunikaatio onnistuu. Hänen kanssaan voi tuntea olevansa hyvä.

Ja kirjastot, yliopiston uskomattomat kirjastot! Saatan kuulostaa naiivilta, kokemattomaltakin, mutta se ei haittaa. Sitä olenkin.


http://static.uni-graz.at/typo3temp/pics/Germanistik_DSC_8656_sized_b4ceca8982.jpg

Kuvitelkaa kaksikerroksinen puinen pikku huoneisto, jossa paikallaolijat tervehtivät jokaista sisään astuvaa, vaikka pitäisi olla hiljaa. Kuvitelkaa puisen lattian narina ja ikkunaan osuvien lehtipuiden havina. Ja seinät, jotka niin täynnä tietoa, että on kiivettävä vanhoja tikkaita etsimään hakemaansa katon rajasta!
Tai kuvitelkaa modernimpi betonirakennus, sen kellarimaiset huoneet. Valtavat kirjahyllyt, jotka kammesta vääntämällä liikkuvat kevyen äänettömästi ja paljastavat uskomattomat aarrerivistönsä!

Olen tuskaillut materiaalikysymyksen parissa. On tuntunut mahdottomalta löytää siteerattavaa asioille, jotka jo ennestään tietää. On turhauttanut.
Sitten olen lukenut Planin julkaisusta kansoista, jotka ovat jääneet kehityksestä jälkeen. Koska ovat eläneet eristyksissä muista ihmisistä, niistä, jotka veivät koko ihmiskunnan tietotasoa eteenpäin. He eivät tietenkään millään voineet keksiä itse kaikkea sitä, mitä vuosisatojen ajan muu maailma on yhdessä kehittänyt. Minusta tutkimus ja siteeraaminen alkavat tuntua tärkeältä. Ja yhteistyö.

Olen pyytänyt apua ja muuttanut yhdessä vaikean yksinkertaiseksi, astunut uudelle tietovyöhykkeelle. Hymyillyt monille kirjastonsedille. Olen löytänyt kasan laadukasta siteerattavaa ja kutkuttavan tarpeen liittyä tutkimuksen perinteeseen.

Unelma

Herään auringonsäteisiin, jotka pääsevät todellisuuteeni paksujen sälekaihtimien läpi. Päästän sisään koko auringon enkä voi olla hymyilemättä. Katson tätä maailmaa, pientä palaa siitä. Haluan uskoa sen, mitä näen. Että tämä maailma onkin aina ollut se, josta uneksin. Täällä elää ihmisiä, joilla on sydämet. Ihmisiä, jotka jättävät ovensa raolleen. Jakavat omaansa. Lainaavat kotinsa ja identiteettinsäkin!

Saan elää maailmassa, jossa on niin turvallista, ettei mansikoita tarvitse pestä ennen syömistä.
Maailmassa, jossa kaikkea varten on turvavyöt ja pinkoodit.
Jossa retkeilijä jotain pelätäkseen päättää pelätä karhuja, vaikkei edes usko niihin.

Tässä maailmassa sade on yhtä kaunis kuin auringonpaiste, ja nuoret tytöt ovat rohkeampia kuin koskaan.
He puhuvat valhehymyisille ulkomaalaisille ja nousevat jokaiseen autoon ja luottavat määränpäihin ja seikkailuihin.
He istuvat minne haluavat ja juovat pelotta virkistysjuomia kysymättä, kuka sen valmisti tai mitä se on.

Täällä hymyillään enemmän kuin itketään. Suunnitellaan tarkasti tai jätetään kokonaan suunnittelematta.