Pimeä

Ensin tärisee bussi, sitten maa ja kaikki ihmiset sillä pysäkillä ja lähietäisyydellä. Tärähtelen maailman mukana, ja luulen väristystä ajatukseksi.

Pelottaa, minulla on mieli, joka pelottaa...
Mutta joskus pimeys on välttämätöntä, sen ymmärrän. Se kaappaa kokonaisia ihmisiä synkkiin säkkeihinsä, keskeyttää kaiken, mitä he pitävät kauniina.
Mitä tapahtuu? Haluaisin huutaa.
Vastatkaa! Onko täällä joku?
Shh, me olemme kaikki tässä, ihan lähellä.

Oi, niinhän olettekin, kuinka minä silleen...
Tulee lepo. Pimeys taitaakin olla pehmeys, lempeys, joka nielee minut yhä syvemmälle sinne, missä on turvallista.
Tulvahtaa ikävä. Niin puhdas ikävä, että lupaan sen tuoda teidät lähelleni.
                                         
  Kulje kanssa enkelten edelleenkin
Muistan sen kuin siunauksena. Minut on siis nähty enkelten seurassa!

Paratiisi

Silloin kuljin joen vartta virran suuntaan. Kuvittelin siivet ja heitin itseni aidalle istumaan. Annoin pärskeiden soida. Ja ne soivat! 
"Tulin Paratiisiin", minä henkäisin enkä kuullut enää kuin veden äänen. Istuin kylmissäni paratiisin laidalla kauan, vaikka olisin halunnut tehdä siihen pesän. 

Käännyin kohti todellisuutta vasta, kun kuulin musiikin ylittävän paratiisini voiman. Annoin julkisten viedä minua suuntaan, jonka ihmismassa valitsi.
Ihmiset oikeasti näyttivät nauttivan jazzista.

Löysin risteyksen, josta pääsi kaikkiin suuntiin, ja valitsin ne kaikki.
Heitin käteni ja ajatukseni riemuntanssiin. Suljin silmäni ja nauroin ääneen. 
Löysin paikkoihin, joiden olemassaoloa en tiennyt, ja niistä taas yhteydet tuttuihin.
Avasin silmäni taas ja näin, mikä maailma tämä on.

Että jokaisen katedraalin, jokaisen turistipuiston, jokaisen auringon takana on muurein tai piikkilangoin varattu alue erilaisten lasten leikkiä. Näin ilon heidän silmissään. He tiesivät, miten jalat voivat kulkea lujaa ja mikä on hyvä piilopaikka kivisateelta. Heidän kasvonsa olivat nuhruiset, ja he tiesivät, että hiekka on arvokas.
Vanhempien katseet, varautuneet, pelokkaat.

Kellareita, joista ikkunat riistetty. Kaunis tyttölapsi punaisessa talossa, rusetti lattialle pudonneena. Itkee.
Kiipeäisin kyllä risaisiin raunioihin. Itkisin hänen kanssaan. Kertoisin Jumalasta, joka pyyhkii pois kaikki kyyneleet. Että Hän on tässä...tai. Ainakin oli.

Olla vaan mukana

Tiedättehän te Kirsi Kunnaksen Kani Koipeliinin? Sen, joka ihan sattumalta sattui taikurin hatusta ilmestymään itselleen vieraaseen maailmaan? Sen piti oppia kaikki käytännöt,merkitykset, kaikki. 

Ja nyt minä olen se kani. En siksi, että olen ulkomailla. Vaan siksi, että tämä universumi ei välttämättä ole minulle koti. 

Saako nauraa?

ku itkettää

tai rutistaa kurttuista rusinaa?

olla vaan mukana

olla mukava

Minun on kysyttävä. Ehkä toiset tietävät enemmän? Täällä kasvaa susia ja kettuja, joilla on omat vastauksensa. En halua hyväksyä niitä. En hyväksy, periaatteesta en. 

Harrastan kokeilevaa kommunikaatiota. Yritän olla ihan toisin kuin he, ja silti tavoitella jotakin samaa, tulla osaksi heitä. Haluan nauraa, kun he itkevät. Yllyttää heidät nauruun.

Minun silmäni muuntuvat sinisestä mustaan ja mustasta siniseen. Haluan ymmärtää, ettei musta ole paha. Musta on se, mitä elämältä eniten odotan. Että voi jostain todella syvältä vain katsella. Olla se, mitä eniten toivoo.