Lähinnä onnellinen

"Minä etsin Jumalaa", hän sanoi jotenkin häpeillen. "Minä etsin uskontoa" (en sitä ulkoista, vaan jotain aidompaa: jonkinlaista yhteyttä. Ja keinoa uskoa, palvella), vastasin yrittäen olla rohkeampi. Katseeni nosti hänen hämmästyneet silmänsä ylös. Siinä olimme hetken hiljaa ja ymmärsimme. Että meidän veneemme oli enemmän yhteinen kuin niiden, joilla jo oli varma vakaumus Jumalaan ja uskontoon. Me kuuntelimme ja kysyimme yhdessä, olimme yhdessä hiljaa suuremman edessä. Annoimme Hänen itse vastata. Ja hyvin hiljaisella äänellä Hän puhui, ja puhuu yhä. Siitä hiljaisesta puheesta syntyy perusturva ja sanoinkuvaamaon luottamus. Uskaltaa taas olla onnellinen. Niin onnellinen, etteivät sormet riitä.

Katselen tyytyväisenä taaksepäin, hieman ihmetellen. En sitä, että olin taistellut onnellisuutta vastaan. Luullut sen tekevän kokemuksen tyhjäksi. Luullut sen kuolettavan luovuuden. Ennemminkin ihmettelen sitä, miten yllättäen muutos tapahtuu, ja kuitenkin hellävaroen. Että onnellisuus ei olekaan kovin vaikeaa. Samaan aikaan luen menneen aikani tekstejä uudelleen ja uudelleen, nautin niiden onnettomuudesta. Lähinnä en ole ollut onnellinen. Näin alkoi eräs päiväkirjamerkintäni. Onni on mun veli, tai hetkellinen olotila. Oli huoneentauluni. Ja sitten:

En tahdo olla onnellinen

en joka aamu huonettani valaista

Haluan herätä keskellä yötä

huutaa, vaikka et kuule

haluan palella ilman vilttiä,

jos sillä viltillä kuun valon kätkisin

Haluan tuijottaa ikkunan läpi kylmyyteen,

jota te ette tunne,

jossa te yhä uudelleen toisianne rakastatte,

ettekä koskaan katso tänne,

minne minä jäin

Minun on myönnettävä monia asioita. Vaikkapa sen, että näiden ankeiden runojen aikana syntyivät taideteokset, joita yhäkin ihmettelen ja ihailen. Tai sen, etten enää kovin paljon runoile. Onnellisuuteen sopivat toisenlaiset tekstityypit. Voisin myöntää myös sen, että vaikkeivät sormet elämäni yhtenäkään hetkenä riitä laskemaan onnellisuuden määrää, olen silti ajoittain normaalisti allapäin. Jos kysytte, vastaan lähinnä onnellinen.

Viestejä menneisyydestä

Minua ihmetyttävät viestit menneisyydestä. Ne yllättävät ja pysäyttävät, joskus kummittelevat. Vaikka jokainen hetki on jo sitä elettäessä melkein menneisyyttä. Jotain, joka joskus vielä palaa takaisin, jotenkin.

"Me kutsumme ajatuksillamme ihmisiä luoksemme", hän totesi ja hymyili. Hänen kasvonsa sädehtivät, ja hän uskoi sen, mitä sanoi. Hän oli kutsunut minut, nuoren naisen, jota ei edes tuntenut. Oli hyvä olla kutsuttu. Aloin miettiä ihmisiä, joita minä olen kutsunut. Kunpa heitä olisi enemmän kuin unohdettuja! Mieleeni palautui eräs puhelinsoitto, joka sai minun iloni kuplimaan sisälläni ja uloskin. He muistivat minut! Olin kutsunut heidät. Menneisyyteni merkitystentekijät. Olin salaa muistellut, miettinyt, mitä kuuluu, halunnut auttaa. Luullut lopulliseksi. 

Onnellisista valokuvista tulee surullinen olo, onnellisista teksteistäkin, jos ne ovat totta. Se on hämäävää. Ehkä siksi suosin taiteessa surua ja synkkiä sävyjä. Ehkä siksi suivaannun konservatismista, ja runoni ovat liian radikaaleja julkaistaviksi. Olen yrittänyt sietää menneisyyteni onnellisuutta, kun hän on pyytänyt katsomaan kuvaa tarkasti kuin varmistuakseen siitä, että onnellisuus oli. Vasta silloin näen kauneutta ja merkityksiä. En haluakaan kääntää katsettani pois. 

Olen saanut tekstiviestejäkin menneiltä ajoilta. Joskus ne tulevat toistamiseen, joskus vain vuosien perästä eksyneinä. Ei se mitään, eksynhän minäkin. Kännykkäni on hellyttävä. Se ei siedä stressitiloja, vaan menee aivan sekaisin ja päättää säästää viestejä. Mutta koskaan se ei niitä hävitä: ne tulevat kyllä perille. Joskus on vain vaikea löytää niille konteksti, kun niin kovasti myöhästyvät. Joskus harmittaa: Mitähän viestin eksyminen aiheutti lähettäjälle? Eniten viestit kuitenkin ilahduttavat. Muistuttavat siitä, miten oli silloin. Miten ne ovatkin aina hyviä ja rohkaisevia? Ehkä ajatukseni taas kutsuvat lähettäjiä elämääni takaisin?

Luulin elämää ajautumiseksi. Nyt alan uskoa ajamiseen. Kun katselen ympärilleni, ympäröidyn juuri heillä, joita tarvitsin. He ovat tulleet takaisin, tai jääneet. Hyvyys on tärkeää. Olkoonkin se vain ajatus. Joku tietää sen aina. 

Hymy

Näittekö, minne se jäi?
Se ei ole ensimmäinen kysymykseni. Ensimmäisenä on vain ihmetys. Peili ei vastaa niin kuin ennen.
Miksei tyttö hymyile? (jos oikein kovasti toivotte, kirjoitan tuon tekstin joskus blogiini. Se on vanha.) 
Ai niin, se minulta unohtui. Hymy on aito, ja naurahdus ihmetyksen jälkeen.

Mutta en puhu hymystä. En edes naurusta. Nehän ovat niin helposti tavoitettavissa, joskus vain hidastelevat matkallaan.

Se, mikä minua mietityttää, on jotain suurempaa ja käsittämättömämpää. Jotakin saavuttamatonta. Älkää pyytäkö käsitettä, vaan käsittäkää. Olen miettinyt niin paljon itsensä ja maailmansa määrittelyä, että määrät menevät aivan sekaisin. Pääasia on, että toimii kokonaisena ja niin kuin arvostaa.

Ei se ole edes tunnetila, sosiaalisuus tai rohkeus. Jonka jonnekin jääminen saa kulkemaan sumu kasvoillaan ohitse ja lävitse. Tervehtimään huolimattomasti ja lähtemään pois. Unohtamaan. Sulkeutumaan enemmän, mutta vain hetkeksi. Vain äskettäin tai silmänräpäyksen.

Peili on kuitenkin tavallaan uskottava. Vain nyt, kun muita ei ole. Uskallan katsoa silmiin. Katson pitkään, eikä se enää pelota. En ymmärrä, olenko ilmeikkäämpi peilille itsekseni vai silloin, kun tahtoisin piilottaa itseni. Joka tapauksessa olen tässä rohkeampi. Liikun luonnollisemmin, katson arvostavammin, unohdan kaikki ne sadat kauniimmat, ja kun siirryn taas peilimaailmasta ihmisten ihmemaahan, häkellyn hymyistä. Ihan luottavastiko ilman syytä taas hymyilen? Vierailleko silmille? Ja kaikki ne vastaavat!

Tänään tässä kehossa

Kuulin eräästä, joka oli kokenut valaistuksen kuntosalilla. Mitä kummaa? Hän selitti eläneensä vuosikaudet niin päänsä sisällä, että vain fyysinen harjoitus saattoi viedä hänet tasapainoon.

Minäkin olen elänyt kovin sisäisesti. Ja kuullut tärkeitä muistutuksia: "Selän hyvinvoinnista pitää huolehtia; sinulle on annettu vain yksi selkä koko elämän ajaksi." "Osta kunnolliset kengät, sinulla on viimeinen pari jalkoja menossa."
Niin se on, olen ajatellut, ajatellut toimimatta.

Tänään heräsin ajatukseen. Ponnahdin aikaisin sängystäni ja ojentelin kankeaa kehoani. Tarvitsen ehdottomasti liikuntaa, en jaksa muuten. Ja ajatus oli hyvä. Ihmeellistä, tänään olen kokenut itseni kokonaiseksi. Liike, liikunta ja liikkuminen on tullut minusta luonnostaan, lupaa kyselemättä. Olen nauttinut kehostani ja tuntenut sen aivan omakseni, juuri oikeanlaiseksi. Haluan pitää siitä huolta.

Enkelihetki

Enkelit tuntuvat sijaitsevan sopivan etäällä uskosta ja evoluutioteoriasta. Olli Seppälä vaikuttaa tuovan tänään kaipaamani pilkkeen ankariin teemoihin. Syväajattelija minussa yrittää pysähdellä. Näistä runoistahan löytää vaikka mitä! Nämähän pitää tulkita. Kristitty minussa lukee rivien välistä harhaopin, yrittää tulkita kirjoittajan maailmankuvaa. Niskaote minusta keskittyy vapautumiseen, päästää irti ja ulos. Mikä olisikaan niin yhdentekevää, kuin enkelien tulkitseminen? Mutta kirjaimet ja äänteet, näissä niin pehmeitä. Hyväilevät ääntöelimistöä, antavat kadonneen voiman, palauttavat ihmisyyden ja enkelin luonnon.

Kaikkien niiden kunniaksi
jotka kuulevat
aamun saapuvan hiekkatietä pitkin.

Kaikkien niiden kunniaksi
jotka kaipaavat
valtameren suolaisen kielen nuolaisua
kirkkosalin viileydessä.

Kaikkien niiden kunniaksi
jotka uskovat todeksi
kaupungin kattojen yllä lentävän
laulavan kyyhkysparven
ja höyheniään toiveikkaana sukivan kevään.

Olli Seppälä, Paratiisin katuvalot

Ja mikä onkaan pehmeäpää, kuin lopuksi huomata hymyilevänsä.

Sanoin monta kertaa ei

Pitkästä aikaa olo on surullinen tavalla, josta nautin. Ei ole ollut surtavaa. On ollut iloa ja lentoa, hyvää mieltä vain. Ja omia valintoja, niitäkin vasta nyt. Ennen luulin olevani onnellisin, kun muilla on hauskaa. Ihan sama, olen ajatellut ja elänyt sen mukaan. Nauranut silloin kun kuuluu tai silloin kun ei saa nauraa.

Sitten sanoin monta kertaa ei ja aloin olla mieltä. Elämä muuttui rytinällä ja liukuen. Alkoi tulla rauhaisampi. On selkeämmät rajat. Objektista on tullut subjekti.

Nyt vasta palasi suru, niin nautinnollinen, kun sille ei ole syytä. Sillä on taipumusta puhdistaa. Se seurasi niinkin epämiellyttäviä olotiloja kuin viikon valvomisen väsymys, nälän tunteen tunnistamisen vaikeus ja ärtymys. Miten ihana onkaan tämän jälkeen vain rauhassa olla helpolla tavalla surullinen!

Makaan huoneeni lattialla ja luulen olevani yksin tässä maailmassa. Saavutan tärkeitä ajatuksia, muistettavia asioita, ja unohdan ne mielelläni. Ne vain lipuvat pois. On rauha. Mielessä soi "Niin suuri hän on" melankolisella temmolla.

Tove Janssonin "Det osynliga barnet" avaa ihmeen selkeän näköalan kaikkiin tunteisiin ja persoonallisuuksiin. Tunnekuvausten tuttuus on niin ymmärrettävää, etten voi sitä käsittää. Miten hän saakaan niin monimutkaisen asian kauniiseen ja sileään pakettiin? Viiltävää.

On hyvä olla yksin, mutta totta puhuen on ikävä. Valtava ikävä. Tuntuu, että nyt olisi aika matkustaa kotiin, päiväksi vain tai muutamaksi. Hakea tonkallinen iloa ja hyväksyä heidän unelmansa.

Koskettavinta nimittäin on erään hemulin tarina. Hemulin, joka halusi olla yksin. Tuntuu, että se on minun tarinani. Ja eniten toivon, ettei kenenkään unelmille enää naurettaisi. Pystyäksemme luottamaan unelmien toteutumiseen ja onnellisuuteen tarvitsemme tukea ja luottamusta muilta. Sitä, ettei unelman tarvitse hätävarjelun takia olla salaisuus. Sitä, ettei tarvitse pelätä unelman menevän rikki.

Sen hemulin tehtävä oli huvipuistossa rei´ittää pääsylippuja niin, ettei kukaan voisi pitää hauskaa kuin yhden kerran. Jo se, että tuollaista työtä joutuu tekemään koko elämänsä, tekee surulliseksi. Hemulille tärkeää oli vain, että kaikkein pienimmät saisivat pitää hauskaa. Siksi hän "huononäköisenä" silloin tällöin rei´itti lipun vierestä ilmaa. 

Eräänä päivänä yhä vain surullisempi hemuli sanoi ei. "Miksi et sanonut aiemmin?" toiset hemulit kysyivät ja nauroivat hemulin kohtalolle. Että tämä oli joutunut kärsimään koko elämänsä vain, koska ei ollut uskaltanut kieltäytyä. Kun he kuulivat hemulin unelmasta, siitä mitä tämä todella elämältä halusi, he nauroivat kahta kauheammin. Heidän naurunsa oli ystävällistä, eivät he halunneet mitään pahaa. Mutta hemulin unelma kuoli nauruun. Hän ei enää oppinut nauttimaan mistään muusta kuin lasten ilosta. Hän halusi olla yksin, mutta hyvä.

Bara vara nära

Mitä sinä ikävöit, minulta kysyttiin enkä osannut vastata. Kuitenkin on ikävä koko ajan, joka paikkaan. Eniten on ikävä häntä, tietenkin. Hän on kaukaistunut, mutta meidän pitää iloita: on sentään työ. Ja iloita vielä enemmän viikonlopusta ja skypestä. Pitäisi iloita, ja olla vain lähellä vaikka kaukaistuneenakin.

Ilon aiheita on monia, ja ne pulppuavat. Mutta mikä mentaliteetti varoittaa hymyilemästä? Mikä uhka peittää pulppuavat lähteet? Tai mikä muuttaa ilon lähteet kyyneliksi? Olen ollut täynnä kysymyksiä, mutta vastaukset ovat piiloutuneet ruotsinkirjan taakse. Pitää oppia ruotsi, ja nopeasti. Älkää enää kysykö, kaikki on hyvin, bitte usko minua, kaikki ON hyvin. Antakaa minun bara vara.

Tai tulkaa lähemmäksi, vaikka uhmaan. Tulkaa niin lähelle, että saatte maailmani taas paikoilleen. Yksin se on raskas, maailma. Ja kun hän tuleekin lähelle, kertoo, miksi Jeesus oli täällä, puhuu selkeää kieltä ja arvostaa, juo teensä ihan rauhassa, maailma onkin taas hyvä paikka.