sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Jumalleikki

Vieressä istuva poika rukoilee. Olen tottunut huomaamaan sellaiset pienet eleet. Kumarran hieman päätäni ja suljen silmäni hetkeksi. Hetki on yksinkertainen, mutta tärkeä. Aivan kuin piirtäisi kalanpuolikkaan hiekkaan.
Kun katseemme hetkeksi kohtaavat, poika hymyilee.
Piirrän koepaperin nurkkaan kalasymbolin. Olen varma, että me molemmat läpäisemme kokeen.



    He ovat turvassa, 
          kun maalaavat seinäänsä Jumalansynnyttäjän kuvan
        minulla on linkkuuveitsi taskussani
        ja toisessa kukkia
               ihan vain varalta





Paljon vaatii se, ettei vaadi. En minä eikä kukaan minulta. Sen on oltava kaiken edellytys, vaativa läksy. Puhun taas vaatimuksistani itseäni kohtaan eikä hänen tarvitse kuunnella, mutta hän kuuntelee. Kuinka selvää onkaan hänelle, ettei tarvitse kantaa huolta! Kun on eräs, joka jo kantoi.Vaatimattomuudessaan vaatimattomia rakastava. Miten paljon minuakin rakastetaan!Minua

Heillä on niin suuri sydän, 
että he ymmärtävät minut
Mutta miten he pitävät sydämensä lämpimänä,
kun ei heillä ole Jumalaa?

He eivät saa sieluani kiinni, kun se viedään Taivaaseen.



Eivätkä he näe, että nytkin rukoushuivini alla hymyilen...



Paratiisiin oli muuttanut kuolema. Kylmä tuuli riipi minua alas. Paratiisi onkin niin alhaalla! Rummutin metallikaidetta. "Et sinä oikeasti ole suomalainen", he huusivat, "tule kotiin!"
Mutta minä kuljin rohkeasti paratiisini ylitse.