Punahilkka

Kun tulee puhetta susista, otan vapaaehtoisesti Punahilkan roolin. Minusta se on mainiota vain. Luentosalista on kolme hätäpoistumistietä, ja muutenkin on turvallista. Sitten kun väsymys tulee, toivon, että jaksaisin edes nauraa. Mutta juuri nauruun minä väsyn. Minulle nauretaan, kun sanon olevani nälkäinen kuin susi. 

Kas tästä näkyy, ettei milloinkaan

saa lapset seisahtua kuulemaan,

kun oudot sedät suotta pakinoi.

Se tyttösille turman tuoda voi.

Hei hopsis vaan, jo susi heidät syö!

Se susi-kuomalle on hetken työ.

Vaan kaikki sudet hampaitaan ei näytä,

ei kaikki ulvo, kynsiänsä käytä.

On susia myös lauhamieliä,

on liukkahia lipokieliä,

ne mairitella tietää makeasti,

ne seuraa neitosia kotiin asti.

Vaan joutuin, tyttö, juokse pakohon!

Ne sudet vasta ilkiöitä on.

(Charles Perrault, Punahilkka-sadun opetus. Kokoelmasta Hanhiemon satuja, suom. Tarja Saarikoski)

Ennen pakomatkaa on hyvä oppia tuntemaan heidät. Juottaa oikeanlaista viiniä, vaikka se pitikin viedä isoäidille. Kun nauran huolettomasti, he luulevat olevansa piilossa susimaskiensa takana. Itse he pukivat minut tähän hilkkaan. Onneksi tarina on tuttu. Minun polkuni varrella ei kasva niin kauniita kukkia. Mutta polku! Se minua kiehtoo, pääsy eteenpäin.

Eikä kukaan näe enää, jos minun nauruni väsyy...

Jumittua ja mennä

"Heli tänään on kesä! Sinun pitää mennä parvekkeelle ja sanoa se ääneen. Nyt on on on on kesä!!!!" 

Nielaisen kämppiksen ilon sisääni, ja siitä paisuu kokonainen keskiajan kriisi. Toki kriisi on muhinut jo jonkin aikaa minussa. Nyt itkettää. Aurinko ja kesä ja tutut kämppikset, kaikki tuntuvat muistuttavan siitä, että kohta loppuu tämäkin elämänjakso. Iskee halu oppia kaikki, mitä vielä ennättää. Ja luoda jotain. Olla eri tavalla kuin tähän asti, kokea kaikki!

Mutta minä tunnen ihmisiä, jotka uskovat elämäntilanteen jatkuvuuteen. Heillä ei ole kiirettä. Riittää, että aurinko paistaa. Silloin on hyvä olla. 

Minun sisälläni puhuu joku pitkästä aikaa ääneen. Ihmiset on saatava liikkeelle, ennen kuin jotain lopullista tapahtuu! Vaikka enhän minä usko lopullisuuteen, vaan dynamiikkaan. Miksi nyt jumitun yhteen hetkeen? Vaikka hetkiähän tulee, uusia.

"Haluaisin kyllä tulla. On asiaakin", vastaan juuri saapuneeseen viestiin. He ovat huolissaan, kun jättäydyin etäämmälle, muidenkin joukkoihin. Kysyvät, tulisinko taas rukoilemaan niin kuin joskus. Heillä on kuulemma vieläkin hauskaa ja monitoimista. 
Ei minun pitänyt jäädä vaan mennä! Itkettää itkettää itkettää...

Tavoilleni uskollisena vetäydyn taas. Suljen huoneeni oven ja nauran ääneen. Naurulla ei ole loppua. Viereisen huoneen musiikki vaimenee ja tilalle tulee nauru. Käytävä nauraa ja eteinen, keittiö. Saako näin vapaa olla? 

He nauroivat

Pahat henget pyysivät Jeesukselta: "Jos ajat meidät pois, niin lähetä meidät sikalaumaan." "Menkää!" Jeesus sanoi. Silloin henget lähtivät miehistä ja menivät sikoihin, ja koko lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui.
Matt. 8:31-32

Monin tavoin, eri näkökulmista ankara tapahtuma. Pahoja henkiä, väkivaltaisia vieläpä, ja kokonainen sikalauma, jonka myötä kenties meni perheen toimeentulo. 
Mutta minä nauran. 
Mielikuva possuista, jotka suistuvat jyrkännettä alas. Mielikuva ihmisistä, joiden teksti kuvaa rauhallisesti pyytäneen vain Jeesusta poistumaan. Huvittavaa, kerrassaan! Hänhän oli huumorimies.

Saako nauraa? 
Jos haluatte ymmärtää minua, tai heitä, joista kirjoitan, tai ihan vain ymmärtää, pyydän, että lukisitte ensimmäisen korinttolaiskirjeen luvun 11 jakeet 1-16.
Juuri tätä olin miettinyt, koko nuoruuteni ajan. Juuri tästä olin nähnyt yksittäisten ja yhteisöllisten kiistoja. Mieleni oli odottava; annetaanko minulle vihdoinkin vastaus? En halua kuulla sanaa "kulttuuri" enää, on oltava muukin merkitys.

He lukevat jae kerrallaan. Raamattuja on viidenkielisiä, kaikissa sama voimakas, ehdoton opetus. Paavalin vakavia sanoja, määräyksiä ihan. 
He nauravat. Heillä ei näytä olevan haluakaan oikeasti ymmärtää. He toistavat sitä sanaa, johon olin jo kyllästynyt. He halusivat keskustella, mutta heidän keskustelunsa tyrehtyy siihen sanaan. Ehdottomasti vanhentunutta, he nauravat solvaten sitä, mikä joskus oli oikeaa ja arvokasta. Sitä, mikä säilöttiin meitäkin varten. "Miksi?" minä kysyn vieläkin, entistä kovemmin.
Siksikö vanhentunutta, ettette te halua enää niin toimia? Siksikö, etten minä halua? 
"Raamattu ei ole Duden, joka päivitetään ajoittain", muistan samassa seurakunnassa kuulleeni. Tulee halu palata alkuperäisiin ohjeisiin. Tai ajaa pääni kaljuksi?

Nauru satutti oikeudentuntoani.
Varmistuin siitä, etten tänne kuulu. Tai jos siirtyisin aikuisten lukupiiriin?
Nyt minun, ikuisen väärännaurajan on kysyttävä uudelta kannalta: "Saako nauraa?"