Muka

Kaikki otetaan mukaan 

mutta kaikkien mukaan ei mennä

ei tuntemattomien

enkö itsekin ensin ollut tuntematon?

Kiitos heille, jotka eivät kuunnelleet äitejään!

muutenhan olisimme todella yksin

Huvittaa

Kauanko olenkaan uskonut henkiseen enemmän kuin materiaan, jota moni pitää kaikista todellisimpana? Olen kulkenut silmät suljettuina ja linssit huurussa välittämättä huomioida. Maailma on ollut värejä ja muotoja täynnä. Reitit ovat risteytyneet toistensa kanssa ja eksyttäneet minut, joka yritin kulkea vain suoraan, aina.

Aivan vasta aloin huomata. Lumouduin kauneudesta. Sitä on joka puolella! En usko, ajattelin, ja pidätin henkeä. Ja tiedättehän te, että nauroin. Minun käskettiin ostaa uudet silmälasit, tarkastella laajemmin. Totutella totuuksiin, katsoa niitä silmiin. Huvittaa. Huvittaa päästää irti ja vapautua elämään maailmassa, johon ei usko. Lupautua onnellisuuden lupaavaan huumaan ja tehdä vihdoinkin kaikkea turhaa ja epätodellista.

Esimerkiksi ostaa silmälasit, joilla varmasti näkee kaiken eikä usko enää olleensa joskus ujo ihan vain siksi, että saa näyttää inhottaville optikoille, että asiakas päättää itse.

Aloitin jumpan, koska minun ei tarvitse käydä siellä kenenkään takia. Treenin jälkeen imeskelin huvittuneena mansikkapillimehua, jonka ei todellakaan pitänyt enää kuulua elämäntapaani. Elämäntapaan!

Välillä

tein, mitä huvitti.

se ei ollut sitä, 

mitä kollega 

odotti

-Kirsti Pusa, Jokohan täällä saisi lentää?-

Ennen elin rutiineista. Nyt poikkeus on minulle rutiininomaista. Jokainen päivä on yhtä erilainen kuin edellinen. Siksi tuntuu onnelliselta. Ihan kuin eläisi epätotta.

Sota

En ymmärrä ystävää, jonka mielestä sota ei ole sen pahempaa kuin muukaan pahuus. Sota on vain elämänvaihe, eräänlainen tapa elää, hän selittää. Kuulostaa niin järkyttävältä, että uskon mieluummin käsittäväni hänen ajatuksensa väärin. Sota on pahinta.

Ja minun tekee mieli ajatella sotaa, koska se ei ole totta. Koska kaikkialla, minne menen, on turvallista. Jumala on hyvä, minä ajattelen. Jumala on niin hyvä, että ohjaa vaiheisiin, joita emme ymmärrä.

Minussa on rauha, halusin selittää hänelle, mutta hän näki minussa vangin. Hän lupasi toisenlaisen vapauden ja rauhan. Lupasi vapauden pysyä orjanakin. Minä katsoin häntä skeptisesti ja muodostin ajatuksen suomen kieltosanasta. Saksaksi se kuulostaa huonolta. Hänkin halusi kokeilla äidinkieltäni.

On helppo olla kotona taas ja elää niin kuin ennen. Minulle palautetaan kaikki, mistä silloin iloitsin ja enemmänkin. Ei haittaa, jos ihminen muuttuu. Ei haittaa, jos näkee jotain suurempaa ja silti palaa takaisin. Kunhan palaa ja näkee kaiken taas kauniina. Kauniimpana.
Minua koskettaa hyvyys. Täällä ei kysytäkään mitä ja miksi vaan toivotetaan tervetulleeksi.

Jos en itke itseni takia, itken kaikkea maailman pahuutta. Tämä on sota, minä ajattelen ja ristin taas käteni. On niin tyhjä olla, etten ymmärrä surra. Avaan taas kirjan ja luulen, ettei mitään sittenkään tapahtunut. Luulen, että vain kirjalla on juoni.

Graz on kaunis

Graz on kaunis, kun ilma pysähtyy yölevolle. Kun pilvet kerääntyvät pehmeäksi raidaksi ja jättävät väliinsä mustansinisiä kaistaleita. Kolme kerrosta pilviä, niin hauraita, että jos niitä vielä venyttäisi, ne repeäisivät, eikä niiden takana lepäävällä kuulla olisi enää yhtä lämmin. 

Graz on kaunis, kun jäätelökahvilat unohtavat ovensa auki koska on kesä ja koska ihmiset haluavat jatkaa iltaa loputtomiin. Ihmiset ovat kauniita, kun heidän kasvoilleen unohtuu lämmin hymy ja kun he ovat lamppujen jälkeen kirkkaimpia koska he hymyilevät. 

Graz on kaunis, koska se painuu mieleeni lämpimänä ja rakkaana. Koska jätän tännekin palan sydäntäni. Graz on niin kaunis, että unohdan olla niin kuin kuuluu. Kävelen punaisia valoja päin, vaikka vierellä on pikkupoika, jolle pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä. Juuri siksi kävelen punaisia päin. Koska pieni poika juoksee minut yhä uudestaan kiinni takaa päin nähdäkseen sanattoman hymyni. Hän nauraa ja vie kaiken huomioni, ja minä kävelen punaisia päin. 

Muistan toisen pojan, vielä pienemmän, kaksivuotiaan. Pojan, joka vilkutti minulle ensimmäisenä lähtiessään, vaikka olin hänelle aivan vieras. Pellavapää. Kun vilkutan, hän vilkuttaa aina vain uudelleen ja kikattaa. Kun hänet viedään pois, vilkuilen ikkunasta ulos. Näkeekö hän minut, jos vielä vilkutan?

Kun pelataan Activityä, yritän huomaamatta jättäytyä selitysvuorosta. Monet ilmeet rohkaisevat ottamaan vastuun vastaan. "Me uskomme sinuun", he sanovat ja uskovat kyllä. Minäkin uskon, koska lupasin niin pari päivää sitten naapuripojalle. Olen germanisti ja kasvan kaksikieliseksi. Minusta on joukkueelleni hyötyä. Ei ole vaikeaa pelata saksaksi. Se on liikuttavaa.

Olen opiskellut saksaksi, pitänyt puheenvuoroja ja esitelmiä, rukoillut, tapellut, väitellyt, kirjoittanut lukuisia kirjeitä ja kortteja, soittanut puheluita, puhunut professoreille ja lapsille, kerjäläisille ja pankkiireille. Olen kuullut olleeni ahkera, ja silloin vasta nähnyt todellisuuden, uskonut muiden kautta itseeni. Olen ollut kauan tyytyväinen kaikkeen muuhun paitsi itseeni. Aion korjata tuon epäkohdan. Aloitan nyt.

"Herra, jos se olet sinä, käske minun tulla luoksesi vettä pitkin", sanoo Pietari Matteuksen evankeliumin 14. luvussa. Monien hämmästykseksi vesi todella kantaa Pietarin askelia, kunnes hän menettää luottamuksensa. Niin tärkeää on luottamus. Ilman luottamusta me hukumme. Luja itseluottamus voi samalla tavalla nousta luottamuksesta Jumalaan, joka on luonut minut juuri sopivan hyväksi. Opettelen vielä vetten päällä kävelyä.  

Vielä lopunaikoinakin on ihmisiä, jotka haluavat tutustua minuun. Tänään se on ollut helppoa. Olen ollut kiitollinen myös tutuista kasvoista, tutusta murteesta, lujista rutistuksista, hiljaisesta ja varmasta keskustelusta. On tullut tunne, ettei mikään sittenkään lopu. Tässä on ihan turvallista. 

Ihmisten silminnähtävä onnellisuus ja avoimesta ikkunasta kantautuva yön kuiske soittavat seurakuntalaulua. Toistan sanoja mielessäni. On lämmin.

Wir sind Jesusgemeinde, die Familie des Herrn.

 Wir gehören zusammen, wir gehören zu ihm! 

Einander zu lieben ist gar nicht so schwer.

 Es wird gelernt in der Familie des Herrn

Suomella on sädekehä

Joskus maalasin itselleni sädekehän. Näytti hyvältä! Mutta nopeasti sen kantaminen alkoi tuntua kovin raskaalta. Vasta, kun pääsin siitä eroon, aloin nähdä enkeleitä. Ystävänikin näkivät.



Olen nähnyt enkeleitä unissani. Minulle on näytetty niitä valveilla. Olen uskonut niihin enemmän kuin konkreettiseen maailmaan. Minussa on se vika.

Että uskon hyvyyteen.

On alkanut kyllästyttää. Monet ovat saaneet kuulla pyhimystarinoita saunaperinteestä, toimivasta yhteiskunnasta, juhannuskokosta, järvenrantamökeistä, tasa-arvosta, suviseuroista (joiden ansiosta Facebook kerran vuodessa viettää hiljaista hetkeä), koulutuksesta, valtakunnasta.

Olen ajatellut enkeleitä, ja enkeleiden vuoksi olen vihdoinkin, yhden ainoan kerran, sanonut "ei". Tuntuu väärältä sanoa tuo sana. Sanoa niin tosissaan, ettei toiselle jää enää mitään valtaa. Tuntuu väärältä ujuttautua suomalaisen sädekehän alle ja pysyä valinnassa, jonka uskoo oikeaksi.

Hän vaikenee. Hiljaisuus on syvempi kuin koskaan meidän välillämme. Miksei kumpikaan enää naura? Pitäisikö korjata tilanne ja kumota se "ei". Sanoa, etten minä tosissani. Hän piirtää niin kuin ennen. Hitaasti ja keskittyneesti. Lampaita, aina lampaita. Minun tulee ikävä lampaita!

Näillä lampailla ei olekaan rukoushuiveja vaan sädekehät. Siitä tiedän hänen olevan surullinen.
"En minä tosissani." Sen sanoo hän.

 "Rakastan suomalaisia."

Minä en ole varma, rakastanko suomalaisia. En ole varma, jaksanko kantaa suomalaista sädekehää.

Olemassaolo

Yliopisto muuttui leikkikouluksi. Ystävä lainasi kynän ja paperia; tiesi, että niillä pärjään. Konsepti täyttyi miellyttävistä sanoista, kaikenkielisistä, ymmärrettävistä, onnellisista. Täyttyi.

"olen todella pahoillani puolestasi. Jos olisin sinä, kiertäisin raivoissani koko kaupungin ja huutaisin harmista"
Onneksi et ole minä. Minulle tämä on oppitunti: En saa olla riippuvainen mistään.
On helppo olla tyytyväinen. Kaikki kiire kaikkoaa; pitkästä aikaa näen taas Grazin paratiisit.

Naurattaa taas. Tulee mieleen Paavo Ruotsalaisen kuuluisa sitaatti: "Yksi sinulta puuttuu, ja sen mukana kaikki".

Yksi puuttui, ja sen mukana kaikki. Huonekaveri lukitsi lähtiessään kaikki tavarani huoneeseeni. Ei muuten mitään, mutta sinne jäi huoneen avainkin. Kuin apostoli konsanaan sain elää tämän päivän: omaisuutenani vain vaatteet ja se määrä ruokaa, mikä sattui jääkaapissa olemaan.

Nauroin koko päivän. Huomattuani, etten pääse huoneeseeni lähdin kävelemään yliopistolle. Kämpällä oli ollut kylmä. Neulepaidassa kesähelteessä kadun varjopuoli houkutti. Olin tiedoton kellonajasta, mutta uskoin ehtiväni vielä kävellen. Ehdinkin, juuri sopivasti.

Ilman materiaaleja seminaari sujui satuillen. En tiedä, mistä professori puhui. Sen sijaan tiedän olevani taas huonompi ruotsin kielessä, kaverini matkustavan viikonlopuksi suurempiin piireihin ja juhannusjuhlan kokoonpanosta.

Kävelin joen varren polun loppuun saakka, näin karuja asioita ja löysin joesta kohdan, joka virtasi juuri saman verran kuin ajatukseni sillä hetkellä. Siinä oli helppo ajatella.

Laskin aikaa auringon ja sisäisen kelloni avulla. Se oli yllättävän tarkkaa.
Nukuin olohuoneen sohvalla. Se oli mukavampi kuin sänkyni.
Yllättäen olemassaoloon ei tarvitakaan kovin paljon.

Kirjastonsetä

Joskus voi käydä niin, että päivän tärkein ihmiskontakti on kirjastonsetä.
Kiltisti hymyilevä, lempeä-ääninen mies, jonka huumori ei voi satuttaa ketään. Hänen selkeä puheensa ei aiheuta minussa alemmuuden tunnetta. Hän on ihminen, jonka kanssa kommunikaatio onnistuu. Hänen kanssaan voi tuntea olevansa hyvä.

Ja kirjastot, yliopiston uskomattomat kirjastot! Saatan kuulostaa naiivilta, kokemattomaltakin, mutta se ei haittaa. Sitä olenkin.


http://static.uni-graz.at/typo3temp/pics/Germanistik_DSC_8656_sized_b4ceca8982.jpg

Kuvitelkaa kaksikerroksinen puinen pikku huoneisto, jossa paikallaolijat tervehtivät jokaista sisään astuvaa, vaikka pitäisi olla hiljaa. Kuvitelkaa puisen lattian narina ja ikkunaan osuvien lehtipuiden havina. Ja seinät, jotka niin täynnä tietoa, että on kiivettävä vanhoja tikkaita etsimään hakemaansa katon rajasta!
Tai kuvitelkaa modernimpi betonirakennus, sen kellarimaiset huoneet. Valtavat kirjahyllyt, jotka kammesta vääntämällä liikkuvat kevyen äänettömästi ja paljastavat uskomattomat aarrerivistönsä!

Olen tuskaillut materiaalikysymyksen parissa. On tuntunut mahdottomalta löytää siteerattavaa asioille, jotka jo ennestään tietää. On turhauttanut.
Sitten olen lukenut Planin julkaisusta kansoista, jotka ovat jääneet kehityksestä jälkeen. Koska ovat eläneet eristyksissä muista ihmisistä, niistä, jotka veivät koko ihmiskunnan tietotasoa eteenpäin. He eivät tietenkään millään voineet keksiä itse kaikkea sitä, mitä vuosisatojen ajan muu maailma on yhdessä kehittänyt. Minusta tutkimus ja siteeraaminen alkavat tuntua tärkeältä. Ja yhteistyö.

Olen pyytänyt apua ja muuttanut yhdessä vaikean yksinkertaiseksi, astunut uudelle tietovyöhykkeelle. Hymyillyt monille kirjastonsedille. Olen löytänyt kasan laadukasta siteerattavaa ja kutkuttavan tarpeen liittyä tutkimuksen perinteeseen.

Unelma

Herään auringonsäteisiin, jotka pääsevät todellisuuteeni paksujen sälekaihtimien läpi. Päästän sisään koko auringon enkä voi olla hymyilemättä. Katson tätä maailmaa, pientä palaa siitä. Haluan uskoa sen, mitä näen. Että tämä maailma onkin aina ollut se, josta uneksin. Täällä elää ihmisiä, joilla on sydämet. Ihmisiä, jotka jättävät ovensa raolleen. Jakavat omaansa. Lainaavat kotinsa ja identiteettinsäkin!

Saan elää maailmassa, jossa on niin turvallista, ettei mansikoita tarvitse pestä ennen syömistä.
Maailmassa, jossa kaikkea varten on turvavyöt ja pinkoodit.
Jossa retkeilijä jotain pelätäkseen päättää pelätä karhuja, vaikkei edes usko niihin.

Tässä maailmassa sade on yhtä kaunis kuin auringonpaiste, ja nuoret tytöt ovat rohkeampia kuin koskaan.
He puhuvat valhehymyisille ulkomaalaisille ja nousevat jokaiseen autoon ja luottavat määränpäihin ja seikkailuihin.
He istuvat minne haluavat ja juovat pelotta virkistysjuomia kysymättä, kuka sen valmisti tai mitä se on.

Täällä hymyillään enemmän kuin itketään. Suunnitellaan tarkasti tai jätetään kokonaan suunnittelematta.

Deixis

"Anteeksi, olen ulkomaalainen." Ausländerin, feminiinisuffiksilla tietysti. Herättää hilpeyttä, mutta en luovuta. Seuraavaksi kysytään aina, mistä maasta. En haluaisi kertoa.

Onnellisuus ja tyytyväisyys voivat kietoutua erottamattomasti vaikka vihaan. Silloin olo on samalla tavalla tyhjä kuin joskus, kun kaikki tunteet pakenevat.

Olen kauan sitten luopunut lupailusta, koska lupaukset sekoittavat asioita ja kausaaleja.
Jokin rikkoo lupauksia, joita en koskaan tehnyt.

Olen taas pakomatkalla. En halunnut opponoida. Istun kylmässä portaikossa ja yritän hyväksyä itseni.
Säpsähdän jokaista oven kliksahdusta. Kliksahdusta seuraavat töminä ja ryminä, jotka kummittelevat kaikuna lähempänä minua kuin vanhoja kiviseiniä.
Joskus ääniä vain vihaa.
Minä olen hiljaisuuden lapsi, Hiljan päivänä syntynyt.
Haluaisin huutaa.

Tiedän, että tämä on naurettavaa. Minun pitää tavata ihminen, jonka nimen olen jo unohtanut. Ihminen, jonka ulkonäköä en vielä tiedä. Ihminen, jolle heti tutustumislauseiden perään tulen tulkinnastani täysin varmana sanomaan: "Minäkin olen vaihtari."
Ihminen, jonka kanssa olisin aivan tasavertainen.
Mutta minä pelkään.
Ovi avautuu täsmällisesti, ja hän tuntee minut heti.

"En halunnut opponoida"
"Hör auf! Saa sinullakin olla mielipiteitä, vaikka oletkin suomalainen."
Hiljaisuus.

Minua ei ole ennen tulkittu näin hyvin. Nyt vasta ymmärrän, ettei minun tarvitse paeta ja pahoitella erilaisuuttani. Ensi kerralla opponoin.
Sanon, että hänen esityksensä oli ymmärrettävä, vaikka kollega on ulkomaalainen.

Hymyilyttää. Alan hyväksyä itseni.

Tässä ja näin

Tee itsellesi rajat.

Teen.

Sanon ääneen, mitä kirjoitan. Nimeän vapaa-ajan synniksi ja opiskelen kuin jälki-istunnossa. Kirjoitan saman jo kirjoitetun vielä moneen kertaan siinä toivossa, että joskus saisin ne kaikki luettua.

Näkymättömät linnut lentävät puiden läpi.

"Nautitko oikeasti opiskelusta?"

Väristän ajatuksen pois.

Pitääkö kaikesta nauttia? Tähän asti oppiminen on tuottanut mielihyvää. Sisältö on merkityksetön, koska pelkään sen muuten latistuvan epäkiintoisaksi.

Poistun huoneestani vain nähdäkseni taas yliopiston. Tai ehkä kuullakseni oppineeni oikein. Tunnen taas valtavaa iloa siitä, että olen tässä ja näin.

Kaikki muutkin näyttävät nauttivan siitä, että loma on vihdoinkin ohi. 

Yliopiston viheralueille on tuotu aurinkotuoleja ja nopeasti kyhätty koppi. Kopin edessä tungeksii joukko janoisia opiskelijoita. Jos ystäväni olisi tässä, hän tilaisi minulle omenamehun. 

Hänellä on sellainen kyky: muuttaa viini mehuksi. 

Uudet vaihto-opiskelijat ovat onnekkaampia kuin minä olin. Saivathan he lentää tänne auringon saattelemina! Englanti on kuin lämmin neule.

Saksa on avantouinti.

Suomi on sadetta.

Minulle kelpaa nyt kaikki. Kuulostaa kauniilta.

Aurinko on polttanut kollegan ihan kiukkuiseksi. Hän näyttää unohtaneen hyvän kommunikaation säännöt. Sen, että ensin sanotaan kohteliaasti. Toivon sanojen kohteelle pelkkää hyvää. 

Elää

Jokainen solu tuntuu sykkivän elämää. Aivan kuin pelkäisi sen pian loppuvan, elämän. Mutta jos minun pitää kuolla nyt, toivon, että kuolisin kypärä päässä.
Elämä humisee korvissani niin kovaan ääneen, että uskoisin sen soivan viereiseen huoneeseen asti. Mutta edes aurinko ei nosta minua tähän päivään niin kuin ennen. Minä tärisen. Tiedostan joka hetki, missä kohtaa elimistöäni virtaa voima, joka ylläpitää tätä kalpeaa kehoa. Näen sen, koska sydämen pitää olla erityisen voimallinen, jotta uskoisin, että olen tässä.

Minä makaan ikävässäni

valo, jokapuolinen

yrittää hipaista sisintäni

en päästä lähelleni edes valoa

jaksa nousta ikävästäni

Minä syytän heitä

He, he eivät älyä, että minä valonarka

mykkä myrskypilvi

joskus tarvitsen jonkun, joka vain on

Makaan vuoteellani ja katselen röyhkeästi miehiä, jotka kiipeävät yhä uudelleen ikkunani tasalle. Taivaalta lentää puutarhakeinuja. Yhdellä miehistä ei ole kypärää, ja miksi minulle olisi samantekevää, vaikkei hän saisikaan pysäytettyä sen keinun heiluriliikettä? Voisinko katsoa miehen putoamista uskomatta siihen?
Kaikki käy niin nopeasti. Miten korkean he talosta tekevät? Miten kauan aikaa kuluu ennen kuin se tuhopoltetaan?

Lintuja ja lampaita

Joen varrella lensi hulmuava mettiäinen

Sitä tuumaillessani

jostain iso ja kylmä

kohti minua

Voimaa pyysin, lentoliskon lieskaa,

että kultaharjamettisen turvaan pyydystäisin

tuuli työtään tihensi,

pyyntö paikalleen pysähtyi

kaukana visersi peloton lapsi

"Lintuseni, et sinä ole mikään kyyhkynen. Olet haukka! Kukaan ei voi tehdä sinulle mitään pahaa, ei voi."
Me istuimme keväänraikkaalla nurmella ja näimme koko unelman edessämme. Hän oli määritellyt minut jo punahilkaksi, lampaaksi, pohjoisen ääneksi, terapeutiksi...Haukaksi. Ehkä hän vain antaa vaihtoehdot, joista saisin valita?
Siitä olen varma, että jokaista vaihtoehtoa hän arvostaisi ja kannustaisi. Jos olisin joka päivä jotakin muuta?
Sen hän on tehnyt selväksi, etten enää saa vangita itseäni. Linnut voidaan ottaa kiinni, laittaa häkkiin ja kieltää laulamasta, mutta minun kuuluu lentää ja juosta. Juosta käsikädessä suihkulähteen läpi. Makoilla keskellä pelikenttää ja piirtää lampaille huivit päähän. Unelmoida tästä hetkestä.
Koska elämme lopunaikoja. Koska vieläkään ei saa piirtää seiniä, kun voi maalata taivaan, mansikansinisen taivaan!
Löysin tavoitteeni tälle vuodelle, syyn siihen, miksi olen täällä ja tässä:

On valloitettava maailma,

kun se kasvoi jo lähelleni

tavoitettava ihmisuteliaisuus

naurettava niin kuin muut

opittava etäämmän säännöt

ennen kuin sinnekin piirretään seiniä

minun elettävä taas

kuin seinien varjot

eivät olisikaan kovin suuria

kuin äitini ei naurahtaisikaan

seinänkannattelijalle

niin kuin ystäviä maailma turisisi

eikä yksittäistä, joka etäämmälle kaipaa

aina, kun joku koskettaa

ja joku aina koskettaa

mutta kauas on päästävä

ennen kuin seinä kaatuu

Olen samaa mieltä.

Punahilkka

Kun tulee puhetta susista, otan vapaaehtoisesti Punahilkan roolin. Minusta se on mainiota vain. Luentosalista on kolme hätäpoistumistietä, ja muutenkin on turvallista. Sitten kun väsymys tulee, toivon, että jaksaisin edes nauraa. Mutta juuri nauruun minä väsyn. Minulle nauretaan, kun sanon olevani nälkäinen kuin susi. 

Kas tästä näkyy, ettei milloinkaan

saa lapset seisahtua kuulemaan,

kun oudot sedät suotta pakinoi.

Se tyttösille turman tuoda voi.

Hei hopsis vaan, jo susi heidät syö!

Se susi-kuomalle on hetken työ.

Vaan kaikki sudet hampaitaan ei näytä,

ei kaikki ulvo, kynsiänsä käytä.

On susia myös lauhamieliä,

on liukkahia lipokieliä,

ne mairitella tietää makeasti,

ne seuraa neitosia kotiin asti.

Vaan joutuin, tyttö, juokse pakohon!

Ne sudet vasta ilkiöitä on.

(Charles Perrault, Punahilkka-sadun opetus. Kokoelmasta Hanhiemon satuja, suom. Tarja Saarikoski)

Ennen pakomatkaa on hyvä oppia tuntemaan heidät. Juottaa oikeanlaista viiniä, vaikka se pitikin viedä isoäidille. Kun nauran huolettomasti, he luulevat olevansa piilossa susimaskiensa takana. Itse he pukivat minut tähän hilkkaan. Onneksi tarina on tuttu. Minun polkuni varrella ei kasva niin kauniita kukkia. Mutta polku! Se minua kiehtoo, pääsy eteenpäin.

Eikä kukaan näe enää, jos minun nauruni väsyy...

Jumittua ja mennä

"Heli tänään on kesä! Sinun pitää mennä parvekkeelle ja sanoa se ääneen. Nyt on on on on kesä!!!!" 

Nielaisen kämppiksen ilon sisääni, ja siitä paisuu kokonainen keskiajan kriisi. Toki kriisi on muhinut jo jonkin aikaa minussa. Nyt itkettää. Aurinko ja kesä ja tutut kämppikset, kaikki tuntuvat muistuttavan siitä, että kohta loppuu tämäkin elämänjakso. Iskee halu oppia kaikki, mitä vielä ennättää. Ja luoda jotain. Olla eri tavalla kuin tähän asti, kokea kaikki!

Mutta minä tunnen ihmisiä, jotka uskovat elämäntilanteen jatkuvuuteen. Heillä ei ole kiirettä. Riittää, että aurinko paistaa. Silloin on hyvä olla. 

Minun sisälläni puhuu joku pitkästä aikaa ääneen. Ihmiset on saatava liikkeelle, ennen kuin jotain lopullista tapahtuu! Vaikka enhän minä usko lopullisuuteen, vaan dynamiikkaan. Miksi nyt jumitun yhteen hetkeen? Vaikka hetkiähän tulee, uusia.

"Haluaisin kyllä tulla. On asiaakin", vastaan juuri saapuneeseen viestiin. He ovat huolissaan, kun jättäydyin etäämmälle, muidenkin joukkoihin. Kysyvät, tulisinko taas rukoilemaan niin kuin joskus. Heillä on kuulemma vieläkin hauskaa ja monitoimista. 
Ei minun pitänyt jäädä vaan mennä! Itkettää itkettää itkettää...

Tavoilleni uskollisena vetäydyn taas. Suljen huoneeni oven ja nauran ääneen. Naurulla ei ole loppua. Viereisen huoneen musiikki vaimenee ja tilalle tulee nauru. Käytävä nauraa ja eteinen, keittiö. Saako näin vapaa olla? 

He nauroivat

Pahat henget pyysivät Jeesukselta: "Jos ajat meidät pois, niin lähetä meidät sikalaumaan." "Menkää!" Jeesus sanoi. Silloin henget lähtivät miehistä ja menivät sikoihin, ja koko lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui.
Matt. 8:31-32

Monin tavoin, eri näkökulmista ankara tapahtuma. Pahoja henkiä, väkivaltaisia vieläpä, ja kokonainen sikalauma, jonka myötä kenties meni perheen toimeentulo. 
Mutta minä nauran. 
Mielikuva possuista, jotka suistuvat jyrkännettä alas. Mielikuva ihmisistä, joiden teksti kuvaa rauhallisesti pyytäneen vain Jeesusta poistumaan. Huvittavaa, kerrassaan! Hänhän oli huumorimies.

Saako nauraa? 
Jos haluatte ymmärtää minua, tai heitä, joista kirjoitan, tai ihan vain ymmärtää, pyydän, että lukisitte ensimmäisen korinttolaiskirjeen luvun 11 jakeet 1-16.
Juuri tätä olin miettinyt, koko nuoruuteni ajan. Juuri tästä olin nähnyt yksittäisten ja yhteisöllisten kiistoja. Mieleni oli odottava; annetaanko minulle vihdoinkin vastaus? En halua kuulla sanaa "kulttuuri" enää, on oltava muukin merkitys.

He lukevat jae kerrallaan. Raamattuja on viidenkielisiä, kaikissa sama voimakas, ehdoton opetus. Paavalin vakavia sanoja, määräyksiä ihan. 
He nauravat. Heillä ei näytä olevan haluakaan oikeasti ymmärtää. He toistavat sitä sanaa, johon olin jo kyllästynyt. He halusivat keskustella, mutta heidän keskustelunsa tyrehtyy siihen sanaan. Ehdottomasti vanhentunutta, he nauravat solvaten sitä, mikä joskus oli oikeaa ja arvokasta. Sitä, mikä säilöttiin meitäkin varten. "Miksi?" minä kysyn vieläkin, entistä kovemmin.
Siksikö vanhentunutta, ettette te halua enää niin toimia? Siksikö, etten minä halua? 
"Raamattu ei ole Duden, joka päivitetään ajoittain", muistan samassa seurakunnassa kuulleeni. Tulee halu palata alkuperäisiin ohjeisiin. Tai ajaa pääni kaljuksi?

Nauru satutti oikeudentuntoani.
Varmistuin siitä, etten tänne kuulu. Tai jos siirtyisin aikuisten lukupiiriin?
Nyt minun, ikuisen väärännaurajan on kysyttävä uudelta kannalta: "Saako nauraa?"

Jumalleikki

Vieressä istuva poika rukoilee. Olen tottunut huomaamaan sellaiset pienet eleet. Kumarran hieman päätäni ja suljen silmäni hetkeksi. Hetki on yksinkertainen, mutta tärkeä. Aivan kuin piirtäisi kalanpuolikkaan hiekkaan.
Kun katseemme hetkeksi kohtaavat, poika hymyilee.
Piirrän koepaperin nurkkaan kalasymbolin. Olen varma, että me molemmat läpäisemme kokeen.

    He ovat turvassa, 

          kun maalaavat seinäänsä Jumalansynnyttäjän kuvan

        minulla on linkkuuveitsi taskussani

        ja toisessa kukkia

               ihan vain varalta

Paljon vaatii se, ettei vaadi. En minä eikä kukaan minulta. Sen on oltava kaiken edellytys, vaativa läksy. Puhun taas vaatimuksistani itseäni kohtaan eikä hänen tarvitse kuunnella, mutta hän kuuntelee. Kuinka selvää onkaan hänelle, ettei tarvitse kantaa huolta! Kun on eräs, joka jo kantoi.Vaatimattomuudessaan vaatimattomia rakastava. Miten paljon minuakin rakastetaan!Minua

Heillä on niin suuri sydän, 

että he ymmärtävät minut

Mutta miten he pitävät sydämensä lämpimänä,

kun ei heillä ole Jumalaa?

He eivät saa sieluani kiinni, kun se viedään Taivaaseen.

Eivätkä he näe, että nytkin rukoushuivini alla hymyilen...

Paratiisiin oli muuttanut kuolema. Kylmä tuuli riipi minua alas. Paratiisi onkin niin alhaalla! Rummutin metallikaidetta. "Et sinä oikeasti ole suomalainen", he huusivat, "tule kotiin!"
Mutta minä kuljin rohkeasti paratiisini ylitse.

Pfiat di

Grüß Gott, he sanovat. Aivan niin kuin ennenkin. Mielessäni läikähtää. Olen palannut kotiin. 

Silloin, kun tämä paikka oli minulle vielä vieras, suomensin tervehdyksen. Se ei vahingossakaan lipsahtanut huuliltani. Se oli minulle outo. Ja vaikka sittemmin halusin jakaa Jumalan tervehdystä, se ei sopinut huulilleni. 

Se kuulosti samalta kuin ääni, joka syntyy, kun veitsi putoaa lautaselle...

Grüß Gott, vastaan ja hymyilen. Siitä on tullut siunaus, jota mielellään jakaa, kaikille. Kaunein toivotus. Ainoa toivotus, jota kannatan, jonka toistan kokonaan mielelläni. 

"Tämä paikka ja elämä on minulle jo kokonaan tuttu", ajattelen. Aurinko, kultainen aurinko, opettaa minut heti näkemään keltaiset rakennusten seinämät niin kuin ne tarkoitettiin: henkeäsalpaavan kaunista! Minäkö saan tätä elää nyt kotinani?

Sitten on vielä ihmiset. Näen jälleennäkemisen riemun heidän silmistään. Rutistetaan kovasti. Pfiat di!, hihkaisee hän, joka tuon toivotuksen minulle opetti. Silloin, kun kysyin, mitä ihmiset sanovat erotessaan. Pfiat di. Aivan kuin purukumipallo, mutta paljon tärkeämpi. 

Olen ollut poissa kauan. Niin kauan, että viestintäkanavani ovat ääriään myöten täynnä, huhuiluja. Uskotteko, että elän vielä? Olen joutunut ansaan. Minun pitää katsella ensin tilaa ympärilläni. En voi päättää, kenelle vastaisin, koska haluaisin yhtäaikaa vastata jokaiselle. Samalla olla vain, elää. 

Onko tässä maailmassa joku ihmisparka, joka elää vastauksista? Onko olemassa joku sellainen, joka ei voi ilman sanojani hengittää? 

Siihen saakka: Pfiat di!