Näittekö, minne se jäi?
Se ei ole ensimmäinen kysymykseni. Ensimmäisenä on vain ihmetys. Peili ei vastaa niin kuin ennen.
Miksei tyttö hymyile? (jos oikein kovasti toivotte, kirjoitan tuon tekstin joskus blogiini. Se on vanha.)
Ai niin, se minulta unohtui. Hymy on aito, ja naurahdus ihmetyksen jälkeen.
Mutta en puhu hymystä. En edes naurusta. Nehän ovat niin helposti tavoitettavissa, joskus vain hidastelevat matkallaan.
Se, mikä minua mietityttää, on jotain suurempaa ja käsittämättömämpää. Jotakin saavuttamatonta. Älkää pyytäkö käsitettä, vaan käsittäkää. Olen miettinyt niin paljon itsensä ja maailmansa määrittelyä, että määrät menevät aivan sekaisin. Pääasia on, että toimii kokonaisena ja niin kuin arvostaa.
Ei se ole edes tunnetila, sosiaalisuus tai rohkeus. Jonka jonnekin jääminen saa kulkemaan sumu kasvoillaan ohitse ja lävitse. Tervehtimään huolimattomasti ja lähtemään pois. Unohtamaan. Sulkeutumaan enemmän, mutta vain hetkeksi. Vain äskettäin tai silmänräpäyksen.
Peili on kuitenkin tavallaan uskottava. Vain nyt, kun muita ei ole. Uskallan katsoa silmiin. Katson pitkään, eikä se enää pelota. En ymmärrä, olenko ilmeikkäämpi peilille itsekseni vai silloin, kun tahtoisin piilottaa itseni. Joka tapauksessa olen tässä rohkeampi. Liikun luonnollisemmin, katson arvostavammin, unohdan kaikki ne sadat kauniimmat, ja kun siirryn taas peilimaailmasta ihmisten ihmemaahan, häkellyn hymyistä. Ihan luottavastiko ilman syytä taas hymyilen? Vierailleko silmille? Ja kaikki ne vastaavat!
