"Me kutsumme ajatuksillamme ihmisiä luoksemme", hän totesi ja hymyili. Hänen kasvonsa sädehtivät, ja hän uskoi sen, mitä sanoi. Hän oli kutsunut minut, nuoren naisen, jota ei edes tuntenut. Oli hyvä olla kutsuttu. Aloin miettiä ihmisiä, joita minä olen kutsunut. Kunpa heitä olisi enemmän kuin unohdettuja! Mieleeni palautui eräs puhelinsoitto, joka sai minun iloni kuplimaan sisälläni ja uloskin. He muistivat minut! Olin kutsunut heidät. Menneisyyteni merkitystentekijät. Olin salaa muistellut, miettinyt, mitä kuuluu, halunnut auttaa. Luullut lopulliseksi.
Onnellisista valokuvista tulee surullinen olo, onnellisista teksteistäkin, jos ne ovat totta. Se on hämäävää. Ehkä siksi suosin taiteessa surua ja synkkiä sävyjä. Ehkä siksi suivaannun konservatismista, ja runoni ovat liian radikaaleja julkaistaviksi. Olen yrittänyt sietää menneisyyteni onnellisuutta, kun hän on pyytänyt katsomaan kuvaa tarkasti kuin varmistuakseen siitä, että onnellisuus oli. Vasta silloin näen kauneutta ja merkityksiä. En haluakaan kääntää katsettani pois.
Olen saanut tekstiviestejäkin menneiltä ajoilta. Joskus ne tulevat toistamiseen, joskus vain vuosien perästä eksyneinä. Ei se mitään, eksynhän minäkin. Kännykkäni on hellyttävä. Se ei siedä stressitiloja, vaan menee aivan sekaisin ja päättää säästää viestejä. Mutta koskaan se ei niitä hävitä: ne tulevat kyllä perille. Joskus on vain vaikea löytää niille konteksti, kun niin kovasti myöhästyvät. Joskus harmittaa: Mitähän viestin eksyminen aiheutti lähettäjälle? Eniten viestit kuitenkin ilahduttavat. Muistuttavat siitä, miten oli silloin. Miten ne ovatkin aina hyviä ja rohkaisevia? Ehkä ajatukseni taas kutsuvat lähettäjiä elämääni takaisin?
Luulin elämää ajautumiseksi. Nyt alan uskoa ajamiseen. Kun katselen ympärilleni, ympäröidyn juuri heillä, joita tarvitsin. He ovat tulleet takaisin, tai jääneet. Hyvyys on tärkeää. Olkoonkin se vain ajatus. Joku tietää sen aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti