Suomella on sädekehä

Joskus maalasin itselleni sädekehän. Näytti hyvältä! Mutta nopeasti sen kantaminen alkoi tuntua kovin raskaalta. Vasta, kun pääsin siitä eroon, aloin nähdä enkeleitä. Ystävänikin näkivät.



Olen nähnyt enkeleitä unissani. Minulle on näytetty niitä valveilla. Olen uskonut niihin enemmän kuin konkreettiseen maailmaan. Minussa on se vika.

Että uskon hyvyyteen.

On alkanut kyllästyttää. Monet ovat saaneet kuulla pyhimystarinoita saunaperinteestä, toimivasta yhteiskunnasta, juhannuskokosta, järvenrantamökeistä, tasa-arvosta, suviseuroista (joiden ansiosta Facebook kerran vuodessa viettää hiljaista hetkeä), koulutuksesta, valtakunnasta.

Olen ajatellut enkeleitä, ja enkeleiden vuoksi olen vihdoinkin, yhden ainoan kerran, sanonut "ei". Tuntuu väärältä sanoa tuo sana. Sanoa niin tosissaan, ettei toiselle jää enää mitään valtaa. Tuntuu väärältä ujuttautua suomalaisen sädekehän alle ja pysyä valinnassa, jonka uskoo oikeaksi.

Hän vaikenee. Hiljaisuus on syvempi kuin koskaan meidän välillämme. Miksei kumpikaan enää naura? Pitäisikö korjata tilanne ja kumota se "ei". Sanoa, etten minä tosissani. Hän piirtää niin kuin ennen. Hitaasti ja keskittyneesti. Lampaita, aina lampaita. Minun tulee ikävä lampaita!

Näillä lampailla ei olekaan rukoushuiveja vaan sädekehät. Siitä tiedän hänen olevan surullinen.
"En minä tosissani." Sen sanoo hän.

 "Rakastan suomalaisia."

Minä en ole varma, rakastanko suomalaisia. En ole varma, jaksanko kantaa suomalaista sädekehää.