Sota

En ymmärrä ystävää, jonka mielestä sota ei ole sen pahempaa kuin muukaan pahuus. Sota on vain elämänvaihe, eräänlainen tapa elää, hän selittää. Kuulostaa niin järkyttävältä, että uskon mieluummin käsittäväni hänen ajatuksensa väärin. Sota on pahinta.

Ja minun tekee mieli ajatella sotaa, koska se ei ole totta. Koska kaikkialla, minne menen, on turvallista. Jumala on hyvä, minä ajattelen. Jumala on niin hyvä, että ohjaa vaiheisiin, joita emme ymmärrä.

Minussa on rauha, halusin selittää hänelle, mutta hän näki minussa vangin. Hän lupasi toisenlaisen vapauden ja rauhan. Lupasi vapauden pysyä orjanakin. Minä katsoin häntä skeptisesti ja muodostin ajatuksen suomen kieltosanasta. Saksaksi se kuulostaa huonolta. Hänkin halusi kokeilla äidinkieltäni.

On helppo olla kotona taas ja elää niin kuin ennen. Minulle palautetaan kaikki, mistä silloin iloitsin ja enemmänkin. Ei haittaa, jos ihminen muuttuu. Ei haittaa, jos näkee jotain suurempaa ja silti palaa takaisin. Kunhan palaa ja näkee kaiken taas kauniina. Kauniimpana.
Minua koskettaa hyvyys. Täällä ei kysytäkään mitä ja miksi vaan toivotetaan tervetulleeksi.

Jos en itke itseni takia, itken kaikkea maailman pahuutta. Tämä on sota, minä ajattelen ja ristin taas käteni. On niin tyhjä olla, etten ymmärrä surra. Avaan taas kirjan ja luulen, ettei mitään sittenkään tapahtunut. Luulen, että vain kirjalla on juoni.