Minä

Opiskelukaveri haluaa vihdoinkin tavata, olla kaveri, iloita yhdessä. Minä soitan iloisimmalle ystävälleni ja kerron tarinaani, olen minäminäminä. Pyytämättä lähetän siskolleni materialistan turhakkeista, joita haluan lahjaksi. Avaan Facebookin kirjoittaakseni koko maailmalle onnistuneeni.

Pysähdyn ja haluan tappaa minuuteni. Sen, joka on liian kiintynyt siihen subjektiin, jonka parhaiten luulen tuntevani. Antakaa antakaa anteeksi!!!

Kun samaan aikaan rakas ystäväni unohtaa, miten itketään. Kompastuu omiin askeliinsa pelästyessään muita. Uskaltaa puhua minulle. Minulle, joka pelkään yhtä paljon. Yritän puhua hänelle Jumalasta, vaikka tiedän sen olevan niin etäinen, abstrakti.

Pukeudun mustaan

yritän kohottautua ylemmäs

koko suuri tyhjyys

kaipaa läsnäoloa

ei voi tämä kansa minua lohduttaa

eikä metsä sen ympärillä

olisipa minulla Jobin ystävien taito

mutta minä pakenen huutaen

ystävän tuska

on minulle suurin

Minä kysyn Jumalaa, sillä huutaa en uskalla. Jos minussa olisi se rohkeus, huutaisin tuskani irti semmoisena kuin se tulee, kauhun karjaisuna Jumalani huoneessa, keskellä pyhäkköä. Parkuisin niin, että kaikki munkit suuttuisivat minuun. Vaikka vain rukoilin.