"Tulin Paratiisiin", minä henkäisin enkä kuullut enää kuin veden äänen. Istuin kylmissäni paratiisin laidalla kauan, vaikka olisin halunnut tehdä siihen pesän.
Käännyin kohti todellisuutta vasta, kun kuulin musiikin ylittävän paratiisini voiman. Annoin julkisten viedä minua suuntaan, jonka ihmismassa valitsi.
Ihmiset oikeasti näyttivät nauttivan jazzista.
Löysin risteyksen, josta pääsi kaikkiin suuntiin, ja valitsin ne kaikki.
Heitin käteni ja ajatukseni riemuntanssiin. Suljin silmäni ja nauroin ääneen.
Löysin paikkoihin, joiden olemassaoloa en tiennyt, ja niistä taas yhteydet tuttuihin.
Avasin silmäni taas ja näin, mikä maailma tämä on.
Että jokaisen katedraalin, jokaisen turistipuiston, jokaisen auringon takana on muurein tai piikkilangoin varattu alue erilaisten lasten leikkiä. Näin ilon heidän silmissään. He tiesivät, miten jalat voivat kulkea lujaa ja mikä on hyvä piilopaikka kivisateelta. Heidän kasvonsa olivat nuhruiset, ja he tiesivät, että hiekka on arvokas.
Vanhempien katseet, varautuneet, pelokkaat.
Kellareita, joista ikkunat riistetty. Kaunis tyttölapsi punaisessa talossa, rusetti lattialle pudonneena. Itkee.
Kiipeäisin kyllä risaisiin raunioihin. Itkisin hänen kanssaan. Kertoisin Jumalasta, joka pyyhkii pois kaikki kyyneleet. Että Hän on tässä...tai. Ainakin oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti