Nielaisen kämppiksen ilon sisääni, ja siitä paisuu kokonainen keskiajan kriisi. Toki kriisi on muhinut jo jonkin aikaa minussa. Nyt itkettää. Aurinko ja kesä ja tutut kämppikset, kaikki tuntuvat muistuttavan siitä, että kohta loppuu tämäkin elämänjakso. Iskee halu oppia kaikki, mitä vielä ennättää. Ja luoda jotain. Olla eri tavalla kuin tähän asti, kokea kaikki!
Mutta minä tunnen ihmisiä, jotka uskovat elämäntilanteen jatkuvuuteen. Heillä ei ole kiirettä. Riittää, että aurinko paistaa. Silloin on hyvä olla.
Minun sisälläni puhuu joku pitkästä aikaa ääneen. Ihmiset on saatava liikkeelle, ennen kuin jotain lopullista tapahtuu! Vaikka enhän minä usko lopullisuuteen, vaan dynamiikkaan. Miksi nyt jumitun yhteen hetkeen? Vaikka hetkiähän tulee, uusia.
"Haluaisin kyllä tulla. On asiaakin", vastaan juuri saapuneeseen viestiin. He ovat huolissaan, kun jättäydyin etäämmälle, muidenkin joukkoihin. Kysyvät, tulisinko taas rukoilemaan niin kuin joskus. Heillä on kuulemma vieläkin hauskaa ja monitoimista.
Ei minun pitänyt jäädä vaan mennä! Itkettää itkettää itkettää...
Tavoilleni uskollisena vetäydyn taas. Suljen huoneeni oven ja nauran ääneen. Naurulla ei ole loppua. Viereisen huoneen musiikki vaimenee ja tilalle tulee nauru. Käytävä nauraa ja eteinen, keittiö. Saako näin vapaa olla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti