Kun tulee puhetta susista, otan vapaaehtoisesti Punahilkan roolin. Minusta se on mainiota vain. Luentosalista on kolme hätäpoistumistietä, ja muutenkin on turvallista. Sitten kun väsymys tulee, toivon, että jaksaisin edes nauraa. Mutta juuri nauruun minä väsyn. Minulle nauretaan, kun sanon olevani nälkäinen kuin susi.
Kas tästä näkyy, ettei milloinkaan
saa lapset seisahtua kuulemaan,
kun oudot sedät suotta pakinoi.
Se tyttösille turman tuoda voi.
Hei hopsis vaan, jo susi heidät syö!
Se susi-kuomalle on hetken työ.
Vaan kaikki sudet hampaitaan ei näytä,
ei kaikki ulvo, kynsiänsä käytä.
On susia myös lauhamieliä,
on liukkahia lipokieliä,
ne mairitella tietää makeasti,
ne seuraa neitosia kotiin asti.
Vaan joutuin, tyttö, juokse pakohon!
Ne sudet vasta ilkiöitä on.
(Charles Perrault, Punahilkka-sadun opetus. Kokoelmasta Hanhiemon satuja, suom. Tarja Saarikoski)
Ennen pakomatkaa on hyvä oppia tuntemaan heidät. Juottaa oikeanlaista viiniä, vaikka se pitikin viedä isoäidille. Kun nauran huolettomasti, he luulevat olevansa piilossa susimaskiensa takana. Itse he pukivat minut tähän hilkkaan. Onneksi tarina on tuttu. Minun polkuni varrella ei kasva niin kauniita kukkia. Mutta polku! Se minua kiehtoo, pääsy eteenpäin.
Eikä kukaan näe enää, jos minun nauruni väsyy...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti