Elää

Jokainen solu tuntuu sykkivän elämää. Aivan kuin pelkäisi sen pian loppuvan, elämän. Mutta jos minun pitää kuolla nyt, toivon, että kuolisin kypärä päässä.
Elämä humisee korvissani niin kovaan ääneen, että uskoisin sen soivan viereiseen huoneeseen asti. Mutta edes aurinko ei nosta minua tähän päivään niin kuin ennen. Minä tärisen. Tiedostan joka hetki, missä kohtaa elimistöäni virtaa voima, joka ylläpitää tätä kalpeaa kehoa. Näen sen, koska sydämen pitää olla erityisen voimallinen, jotta uskoisin, että olen tässä.

Minä makaan ikävässäni

valo, jokapuolinen

yrittää hipaista sisintäni

en päästä lähelleni edes valoa

jaksa nousta ikävästäni

Minä syytän heitä

He, he eivät älyä, että minä valonarka

mykkä myrskypilvi

joskus tarvitsen jonkun, joka vain on

Makaan vuoteellani ja katselen röyhkeästi miehiä, jotka kiipeävät yhä uudelleen ikkunani tasalle. Taivaalta lentää puutarhakeinuja. Yhdellä miehistä ei ole kypärää, ja miksi minulle olisi samantekevää, vaikkei hän saisikaan pysäytettyä sen keinun heiluriliikettä? Voisinko katsoa miehen putoamista uskomatta siihen?
Kaikki käy niin nopeasti. Miten korkean he talosta tekevät? Miten kauan aikaa kuluu ennen kuin se tuhopoltetaan?