Onnellisuus ja tyytyväisyys voivat kietoutua erottamattomasti vaikka vihaan. Silloin olo on samalla tavalla tyhjä kuin joskus, kun kaikki tunteet pakenevat.
Olen kauan sitten luopunut lupailusta, koska lupaukset sekoittavat asioita ja kausaaleja.
Jokin rikkoo lupauksia, joita en koskaan tehnyt.
Olen taas pakomatkalla. En halunnut opponoida. Istun kylmässä portaikossa ja yritän hyväksyä itseni.
Säpsähdän jokaista oven kliksahdusta. Kliksahdusta seuraavat töminä ja ryminä, jotka kummittelevat kaikuna lähempänä minua kuin vanhoja kiviseiniä.
Joskus ääniä vain vihaa.
Minä olen hiljaisuuden lapsi, Hiljan päivänä syntynyt.
Haluaisin huutaa.
Tiedän, että tämä on naurettavaa. Minun pitää tavata ihminen, jonka nimen olen jo unohtanut. Ihminen, jonka ulkonäköä en vielä tiedä. Ihminen, jolle heti tutustumislauseiden perään tulen tulkinnastani täysin varmana sanomaan: "Minäkin olen vaihtari."
Ihminen, jonka kanssa olisin aivan tasavertainen.
Mutta minä pelkään.
Ovi avautuu täsmällisesti, ja hän tuntee minut heti.
"En halunnut opponoida"
"Hör auf! Saa sinullakin olla mielipiteitä, vaikka oletkin suomalainen."
Hiljaisuus.
Minua ei ole ennen tulkittu näin hyvin. Nyt vasta ymmärrän, ettei minun tarvitse paeta ja pahoitella erilaisuuttani. Ensi kerralla opponoin.
Sanon, että hänen esityksensä oli ymmärrettävä, vaikka kollega on ulkomaalainen.
Hymyilyttää. Alan hyväksyä itseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti